tiistai 13. toukokuuta 2014

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Oli 13.5., kolme vuotta sitten. Se oli päivä jolloin poliisit ilmestyivät ovelle ja kertoivat isäni kuolleen. Menetin yhden tukipilareistani. Se on päivä, josta tuli ikäänkuin eräänlainen rajapyykki. On ennen ja jälkeen isän kuoleman. Moni asia muuttui....itse kasvoin aikuiseksi. Jouduin opettelemaan paljon uutta, jota en olisi halunnut edes oppia.
Kolme vuotta....joka päivä isä on ajatuksissani. Olin aina isän tyttö....isäni oli kuollessaan vasta 57 vuotias. Surullista.

Silloin kolme vuotta sitten olin juuri tullut alakoulun kevätretkeltä Tampereelta. Tänäkin vuonna kevätretki osui näihin aikoihin. Olin siis alakoulun kevätretkellä Jyväskylässä perjentaina, hauska ja rankka reissu, niin ne ovat aina. Aamulla lähdettiin klo 8.15 ja palattiin 18.30. Kotonakin vielä humisi korvissa  ;) Ja rakkoja jaloissa oli peräti kuusi. On ilo tuntea kaikki lapset lasten koulussa ja on ilo ollut seurata monen kasvua ihan pienestä pojasta tai tytöstä nuoreksi, jotka siirtyvät pian poia alakoulusta. On hienoa seurata omien lasten kasvua ja kehitystä, mutta myös heidän koulutovereidensa. Olen ollut joka vuosi mukana kevätretkellä, paitsi vuosi sitten keväällä, jolloin olin sairaalassa odottamassa meidän viimeisen villahousun syntymää.

Töitä olen saanut tehdä taas muutamia päiviä lisää. Kesä varmaan on hiljaisempaa sillä rintamalla, mutta syksy tuo paljon töitä tullessaan. Jännää. Tykkään kovasti työpaikastani ja työnteosta, vaikkakin se on rankkaa ja väsyttävää. Mutta erilaista kuin viimeiset vuodet.

Kesä lähenee, päivät lämpenee (toivottavasti)....pitäkää huolta toisistanne  <3


2 kommenttia:

  1. Ymmärrän surusi siinä määrin, että molemmat vanhempani kuolivat v 2009 (parin viikon välillä). Kävin myös paljon läpi asioita mielessäni, lähinnä siksi, että ensimmäistä kertaa huolehdittavanani oli vain tämä perheeni tässä. Se oli myös hyvin hämmentävä kokemus, on edelleen. Jaksamista kevääseesi!

    VastaaPoista