Jaa mistäkö keksinkin moisen otsikon? No äitini täytti 60 vuotta viime viikolla ja todellakin oli hälle kriisin paikka. Äitini on vieläpä todella nuorekas ja hetkeäkään ei uskoisi ikäisekseen, todella nuorekas äiti minulla siis.
Siitäpä pääsinkin aiheeseen, että miten ikäkriisin ilmenee ja miksi se toisilla ottaa kovemmalle kuin toisilla? Kukapa sitä vanheta tahtoo, paitsi nuorena, kun odottaa että pääsee rippikouluikään ja täysi-ikäiseksi ja mitä lie.....
Itselläni oli jonkinlainen 30 vuoden kriisi, mutta nyt huomaan kun 40 vuotta lähestyy, niin kriisiä pukkaa. Joopa joo, aina tuntui, että 40 vuotta on tosi kaukana, keski-ikä....ja nyt se on ihan ovella, vajaan kolmen vuoden päässä. Jotenkin tuntuu, että pitäisi saada jotakin aikaiseksi, kasvaa aikuiseksi. Mitäpä olen saanut aikaiseksi....moni voisi sanoa, että lapsia :) Niinhän se onkin, mutta harvapa sitä pitää suurena saavutuksena ns. meriittinä. No toki itse pidän kyllä. Ja pianhan ne lapsetkin on tehty ja voi keskittyä itseensä enemmän, kenties päättää miksi ryhtyy isona....
Suuria kysymyksiä siis.
Samalla kun miettii omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan niin toki lastenkin. Esikoisella oli valinnaisaineiden valinta ja toki sitä miettii että mistä olisi hyötyä tulevaisuudessa, vaikka ei hajuakaan mikä poikaa tulevaisuudessa oikeasti kiinnostaa. Mutta eipä taida hänkään tietää....aika näyttää, toivottavasti.....
Sitä voi itse antaa vain eväitä, ehdotuksia, olla tukena ja turvana, toivottavasti itse onnistuu nyt siinä.
Tällaisia pohdintoja tähän iltaan.....
Mä , jo 40v, en jotenkin edes muista minkä ikäinen olen. Mulla oli pikemminkin kriisi kolmestakympistä, mutta ei enää :) Välillä tietysti kun yksi oma lapsi on jo aikuinen, niin tulee olo että apua, mun täytyy siis olla jonkinikäinen itsenkin, mutta yleensä elämä on niin kiireistä etten ole ehtinyt ees miettiä koko ikäjuttua.
VastaaPoista